Muistan vielä ajat kun mieheni kanssa kuljettiin erään kaupan ohi, ja siinä pihalla oli esillä sellainen Barbien vaaleanpunainen jättitalo. Naureskelin että "olisihan tuota kiva modata". Lienevät niitä surullisenkuuluisia viimeisiä sanoja, vai?
Nukkeharrastus sai lopullisen sysäyksen kierrätyskeskuksen kahden euron minibarbiesta, jonka hiukset vaihdoin, ja ompelin uudet vaatteet. Niin toistaiseksi vielä nimetön perheyhteisö alkoi kasvaa ikkunalaudalla esine esineeltä, ja henkilö henkilöltä. Tarinoita ja ideoita. Mistä nämä jutut oikein tulee? Argh!! Pitäisi kai olla iloinen ettei aivojen mielikuvituslohko olekaan vielä niin tyhjiin rutistettu kuin joskus väsymystiloissa tulee kuviteltua :)
Ja nukkekoti on ikuinen. Se ei valmistu koskaan, aina tulee jotain uutta, aina se yllättää.
Loppupeleissä, talo, vaikka pahvia onkin, on ikuisuusrakennusprojektin (hyst.. Agricola kääntyi juuri haudassaan!) ohella myös turvapaikka. Se on sellainen rauhoittava stressilelu jonka ääreen on hyvä etsiytyä jos alkaa silmäkulma nykiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti